Mä alan oleen ihan kypsä jo tähän viikkoon. Viikonlopusta puhumattakaan, perjantaista sunnuntaihin töitä ja uusi viikko kehiin samalla sykkeellä, joka itseasiassa on aika maksimaalisissa rajoissa. Toisen työmaan pomolle annettu ehdotus viikon 12 vapaista ja toivomus viikon 11 työrupeamasta oli mennyt ihan heittämättä läpi... In my dreamz! Viikko 11 on sellasta hölläilyä yhden työvuoron parissa, että oksat pois ja viimeisen viikon duunit jatkuu sopivasti lauantain puoleenyöhön asti. Hyvästi siis jäähyväiset ja siskon synttärit, mä vuokraan fucking filmejä koko loppuaikani. Reilu-kerho-pomo oli kuitenkin suotuisasti antanut sunnuntain vapaaksi, jotta mulle jää hyvää aikaa sitten pakkailuun ja rentoutumiseen. Mä niin toivon, että mulle olis käyttöä täällä toisella työmaalla mun lähtöön asti, jolloin voisin toivottaa hasta la vistat Makuuniin ja näyttää vielä vaikka aikuismaisesti persettä.
Kaiken tän kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä huomaa myös pientä auringon paistettakin. Tänään töissä meitä lahjottiin kaikkia hehkeitä ja ihania naisia ruusuilla ja leivonnaisilla. Nyt olen kokoa suurempi ja sormet on ruvella ruusun piikeistä - silti yhtä ihana. Lisäksi soittelin myös muutama päivä sitten tehdyn sähkösopimuksen irtisanomisen perään. Pieni pain in my ass sen suhteen, että sieltä ei ole missään vaiheessa tullu mitään sähkölaskuja ja oon tosiaan majaillut tossa asunnosta kesäkuun lopusta lähtien... No onni onnettomuudessa siellä oli käynyt joku kämmi sähkösoppareiden suhteen ja tädäää mua laskutetaan reilu puolenvuoden sijasta vain seitsemältä (7) päivältä! Kerrankin siis näin päin. Iso kivi pyörähti pois sydämmen päältä ja nyt voi taas jatkaa elämää normaalisti. Minkäköhän suuruinen sähkölasku se mahtaa olla?
Soittelin eilen myös mun hostäidin/majoittajan/työnantajani kanssa ja puhelun jälkeen tuli taas se levoton olo. Ei oikein tienny miten päin olisi ollut ja miten päin olisi päänsä tyynyyn iskenyt. Sain unta vasta reippasti yli kahden ja jotenkin ajatukset harhaili ihan siellä täällä... Jännitti, innostutti ja pelotti - kaikki samaan aikaan. Hostäidin hysteerimäisyydestä ei-niin-kaukana oleva nauru jotenkin sai mut vakuttuneeksi siitä, että se on nimenomaan juuri se perhe mihin haluan ahterini mahduttaa ja muutenkin - mä olen varma tästä. Tiedänpähän ainakin, että mikäli joskus koittaa paskantäyteinen päivä ei tarvi kun kertoa joku älyvapaa vitsi, kuunnella sitä naurua hetki ja shitty is gone!
Mä jatkan kiireiden parissa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hello my fellows!